”My name is omena appelsiini mandariini nektariini olet sinä mutten minä Bikinit päällä, järven jäällä. Hula, hula tsatsa tsa. Hula, hula, tsatsa saa…” - tyttöni lauleskeli tuota runoa eräänä iltana, kun kuljimme kotia päin. Ilahduin aivan suunnattomasti, koska olin hokenut samaista lorua ala-asteella itsekin kavereiden kanssa. Samalla liikutuin, kun tajusin että tyttöni on nyt saavuttanut toisesta kulttuuristaan jotain, mitä minä en olisi voinutkaan hänelle opettaa, ainakaan luontevasti.
Kun tulimme Suomeen, yksi toiveistani oli se, että lapset oppisivat paremmin suomen kielen. Halusin myös, että he näkisivät eri vuodenaikojen vaihtelun, arkielämää ja kulttuurillisia tapoja.
Sitten on niitä asioita, joita oppii kokemuksen kautta. Siinä lasteni ikätoverit ovat olleet suuressa roolissa. Lapset oppivat matkimalla, erilaiset uudissanat toistuvat luonnollisesti heidän jokapäiväisessä kielessään. Minusta on välillä hauskaa, kun lapseni sanovat minulle sanoja, joita en ole koskaan kuullutkaan. Nyt omat lapseni opettavat minulle heidän suomeaan. Samalla tavalla lapsiin tarttuu leikit, lorut ja laulut. Vanhat pihaleikit, kuten kirkkis eli kirkonrotta ja erilaiset hippaleikit, ovat pysyneet samoina sukupolvista toiseen. Uusia hokemia ja loruja on syntynyt, mutta osan minäkin tunnen lapsuudestani.
Olemme saavuttaneet tällä matkalla jotakin, jota en ollut edes ajatellutkaan. Sukupolvien jatkumon. Olemme tietysti aina kiinni toisissamme, koska olemme samaa perhettä. Mutta nyt jaamme myös yhteistä kulttuuriperintöä, jota ei voi opettaa. Se täytyy kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti