Olemme olleet kohta kolme kuukautta Suomessa, ja on ehkä syytä tehdä pieni tilannekartoitus. Joulukuu meni juhliessa perheen kanssa, tammikuussa totuteltiin uuteen elämäntilanteeseen ja helmikuu sujahti ohi kuin vahingossa! Helmikuussa tuntui, että kaikki uuden väliaikaisen elämän palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen. Meille oli syntynyt uusi, toimiva rutiini. Tämän rutiinin katkaisi ensin isukin vierailu Ranskasta ja sen jälkeen mukava hiihtoloma isovanhempien luona, jossa saimme nauttia kunnon talvesta hiihtokilpailuineen ja lumisotineen.
Sitten tapahtui jotakin. Heti hiihtoloman jälkeen lapset alkoivat valitella koti-ikävää. Arvaan sen alkaneen kyteä heidän mielissään heti isän poislähdön jälkeen. Vaikka lapset eivät normiarkena isäänsä näytä kaipaavan, on varmasti rankkaa olla näin pitkän aikaa erossa toisesta vanhemmasta. Minullekaan tämä ns. yksinhuoltajan elämä ei ole ollut pelkästään helppoa. Vaikka Ranskassakin olen paljon lasten kanssa yksinäni (isä töissä arkisin klo 7-19.30), kokopäiväinen yksinolo lasten kanssa sai minut väsymään. Onneksi olen saanut vähän omaa aikaa, siitä suuri kiitos ihanalle siskolleni perheineen sekä veljelle ja lastenlikalle, joka käy toisinaan hoitamassa lapsia. Ilman heitä en pärjäisi!
Nyt ollaan jo maaliskuun lopulla. Koti-ikävä vaivaa lapsia vielä vähän, mutta he tietävät pääsevänsä pian tuttuun ympäristöön rakkaiden kavereiden luo. Orastava kevät tuo toivoa lämpimimmistä päivistä ja kaikesta mukavasta, jota lämpö ja aurinko tuovat mukanaan: ulkoilua, mökkeilyä, pitempiä iltoja… Olemme yhdessä lasten kanssa päättäneet, että nautimme näistä viimeisistä kuukausista täysillä! Nautimme Suomen luonnosta, yhteisestä ajasta perheen kanssa, käymme museoissa, ulkoilupaikoissa, tapahtumissa ja otamme rennosti.
Ca fait maintenant trois mois qu’on est en Finlande, et je pensais que ce serait bien de faire un bilan de notre séjour. En décembre on faisait la fête en famille, en janvier on s’habituait à notre nouvelle vie provisoire et on n’a même pas vu passer le février ! Ce mois là nous avons trouvé une routine de vie confortable. Cette routine a été cassée pourtant par la visite du cher papa pendant une semaine et les vacances d’hiver qu’on a passé chez les grands-parents.
Quand la routine était cassée, les choses ont changé. Les enfants ont dit pour la première fois qu’ils avaient mal de pays. Leur école, leur maison et leurs copains leur manquait. Cela devait être prévisible à cause de la visite de leur père qui a ravivé des souvenirs. Il n’est pas facile pour les enfants, ni pour moi, d’être séparés aussi longtemps de leur père. Même si j’étais beaucoup seule avec les enfants en France (leur père travaillait de 7h à 19h30 quasiment tous les jours), la vie monoparentale m’a surpris. J’étais très fatiguée par moment. Heureusement j’ai été aidé par ma sœur adorable et sa famille, mon frère et une gentille babysitteur qui est venue garder les enfants quelque fois. Sans eux je n’aurais pas pu faire ça !
Maintenant on est à la fin du mars. Les enfants ont encore un mal du pays, mais ils y pensent moins. Car ils savent qu’ils rentreront chez eux dans quelques mois. Et avant ça on a plein de choses à faire et à découvrir. On a décidé ensemble de profiter des jours qui s’allongent, du soleil et la chaleur, en se promenant, en allant aux musées et aux événements divers, bref en s’amusant.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti